Kaupunginjohtaja Jyrki Myllyvirran blogi

Onko kuntalinja valittu?

(Kirjoitus on julkaistu myös valtakunnallisessa kuntajohtajablogissa.)

Suomessa on käyty pitkään henkien taistelua siitä, perustuuko kansalaisten palveluiden järjestäminen suoraan peruskuntien vastuuseen toiminnasta ja taloudesta vai mennäänkö vahvaan itsenäiseen maakunta- tai aluehallintoon. Tässä jälkimmäisessä, monesta Euroopan maasta tutussa vaihtoehdossa on vaaleilla valittu päättäjäorganisaationsa ja verotusoikeutensa.

Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen lähtökohdissa oli selvästi esimerkkejä molemmista vaihtoehdoista. Käytännössä Paras-hanketta vanhempi Kainuun malli edustaa tavallaan maakuntapalvelumallia, vaikka suora verotusoikeus puuttuukin.

Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen tämän hetken välisaldo on selvästi se, että maan eri osissa toteutuu yllättävän monia työssäkäyntimittakaavan kuntafuusioita. Tämä tilanne antaa viitteen siitä, että paikallishallinnon suunta olisi määrittymässä, ei maan hallituksen linjausten perusteella vaan aluelähtöisesti, kuntien omien päätösten pohjalta. Esimerkiksi monen maakunnan keskuskaupungin kasvaminen lähes puoleen maakunnan väkiluvusta, ja parissa tapauksessa ylikin, tuntuu viitoittavan kehityksen suuntaa, samoin lukuisat muut seutukunnan tai työssäkäyntialueen kattavat fuusiot.

Uusi kuntarakenne voi muuttaa koko palvelutuotantokonseptin

Kuntarakenteen perusasetelma on tätä myötä ehkä ratkaisevasti muuttunut. Tähän asti on näyttänyt siltä, että merkittävä osa suomalaisista kunnista on niin pieniä, että ne eivät voi selviytyä tulevista haasteista ilman erittäin mittavaa yhteistyötä. Yhteistyössä tuotettuihin palveluihin liittyy väistämättä johtamisen ja kansanvaltaisen ohjauksen vaikeus, joka heijastuu myös tehottomuutena.

Nyt kuntafuusioiden kautta yhä suurempi osa suomalaisista asuu sellaisissa kunnissa, jotka pystyvät itse huolehtimaan valtaosasta palveluita. Yhteistyöorganisaatioiden vahvistaminen on turhaa, pikemminkin voidaan peruskuntien suoraa vastuuta lisätä aiemmin yhteistyöorganisaatioissa hoidettuihin asioihin. Samalla on syytä kysyä, eikö uusi suurempi peruskunta voisi hyvin tarjota kansalaisille palvelupisteet myös valtion paikallisia palveluita varten.

Eri alueet ja maakunnat ovat kuitenkin etenemässä eri tahtia, esimerkiksi Päijät-Hämeessä ja Lahden seudulla on vasta orastavaa keskustelua uudesta isosta kunnasta. Kuntapuolella joudutaankin uudessa tilanteessa arvioimaan, onko mielekästä jäädä muodostumassa olevasta valtavirrasta pois. Mitä se tarkoittaisi toisaalta palvelujen pitkäjänteisen turvaamisen, toisaalta alueen kilpailukyvyn ja painoarvon ja sitä kautta tulevan hyvinvoinnin kannalta? Valtion taholla tulee taas arvioida, miten erilainen hallinnollinen ja palvelutuotannon ympäristö yhtenäisvaltion eri osissa on pitkän päälle perusteltu.