Lahteen tulleet ukrainalaiset kertovat elämästään – kaikkia yhdistää toive rauhasta

Pian Ukrainan sodan alkamisen jälkeen Viktoria Mamoshyna, 34, tuli Lahteen. Hän lähti sotaa pakoon Kryvyi Rihin kaivoskaupungista, joka on myös Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyin kotikaupunki.  

Viktoria lähti Suomeen äitinsä kanssa, mutta isä ja veli perheineen jäivät kotiin. 

– Äidin aika täällä kului Ukrainan tilannetta seuratessa ja hän oli jatkuvasti peloissaan ja poissa tolaltaan. Hänen oli parempi palata Ukrainaan muun perheen luokse.

Viktoria on toiminut vapaaehtoisena Sammonkadun väliaikaisessa avustuskeskuksessa ja ylläpitänyt sen Facebook-ryhmää. Keskus avattiin Lahdessa keväällä, kun pakolaisia Ukrainasta alkoi tulla. Avustuskeskukseen sai mennä hakemaan lahtelaisten lahjoituksia: ruokaa, hygieniatarvikkeita ja vaatteita. 

Viktorialle on tärkeää, että sodasta puhutaan. Tilanne on yhä epävakaa, ja avun tarve on edelleen suuri. 

– Ihmisten auttamisen halu on häkellyttävää, meitä on autettu niin paljon. On lahjoitettu rahaa, ruokaa, aikaa ja vaikka mitä. Ajattelen suomalaisia lämmöllä. Lahdesta on tullut minulle toinen koti. 

Ennestään tuttu kaupunki

Viktorialle Lahti oli ennestään tuttu. Hän on työskennellyt Heinolassa seitsemän kesää marjanpoimijana ja vieraillut kaupungissa monesti viikonloppuisin. 

– Lahti on pieni, hiljainen ja viihtyisä kaupunki. Täällä voi kävellä kaikkialle. Suomen maisemat tuovat mieleen Narnia-saagan. 

Viktorian mukaan ukrainalaiset puhuvat paljon ja näyttävät tunteitaan. Suomalaiset ovat hiljaisia ja pitävät omasta tilastaan. 

– Ukrainassa olen tottunut siihen, että kassajonossa joku on aina niskassa kiinni hengittämässä. Täällä omaa tilaa kunnioitetaan enemmän. Se sopii minulle. 

Kieli on osoittautunut haastavaksi. Viktoria on ilmoittautunut Salpaukseen kielikurssille, sillä hän haluaa oppia suomea paremmin. 

– Ruokasanoja osaan aika hyvin, mutta allatiivit ja illatiivit menevät helposti sekaisin. 

Ukrainalaisia ruokia on helppo valmistaa suomalaisistakin raaka-aineista, mutta poikkeuksiakin on. Suomesta ei saa kovin helpolla saloa, joka on suolatusta, maustetusta ja savustetusta sianihrasta tehty lihavalmiste. 

– Sitä syödään perinteisesti borsch-keiton, smetanan ja ruisleivän kanssa. Kaikki ulkomailta tulleet kehuvat, että ukrainalainen ruoka on todella hyvää. Usko pois!

Työpaikka järjestyi lopulta

Lahdessa asumisen merkkipaalu oli Viktorialle työpaikan löytyminen. Työn saaminen ei ollut helppoa ilman suomen kielen taitoa. IT-alalta yliopistosta valmistunut Viktoria haki töitä sinnikkäästä, ja työpaikka järjestyi lopulta lahtelaiselta Peikko Groupilta. 

– Peikolla oltiin avoimia ottamaan minut vastaan ja katsomaan, mitä osaan. Olen onnekas, että sain työpaikan. Peikko on hyvä työnantaja. Se on kansainvälinen yritys ja työtä voi tehdä englanniksi. En tarvitse suomen kieltä käytännössä ollenkaan. 

Työ tuo arkeen rutiineja ja vie ajatukset pois sodasta. Viktoriasta on ihanaa herätä aamuisin töihin. Päivät sujuvat nopeasti. 

– Työpaikalla kaikki opettavat ja tukevat minua ja kehityn joka päivä. Kahvikone on myös upea, sellaisia ei ole monissa paikoissa Ukrainassa. 

Ukrainan kielestä on muodostunut osa ukrainalaisten kansallisylpeyttä. Viktorian äidinkieli on venäjä, mutta sen puhuminen on muuttunut yhä raskaammaksi ja ristiriitaisemmaksi.

– Toisaalta se on rakas tunnekieleni, mutta yhä useammin olen alkanut käyttää ukrainan kieltä. Monet venäjänkieliset ukrainalaiset ovat tehneet näin. 

Viktoria on päivittäin yhteydessä perheeseensä ja seuraa kotimaan tapahtumia lähes taukoamatta. 

– Kävi miten kävi, olemme sodan voittajia. Olemme vahvoja ja sodan jälkeen meistä on tullut entistä tiiviimpi joukko. Olemme onnellisia, koska voimme auttaa ja tukea toisiamme. 

Viktoria ei usko palaavansa Ukrainaan pian, sillä jälleenrakennus vie aikaa.  

– Venäläiset sanoivat, että he tulivat pelastamaan Ukrainan. Mutta miltä? Me elimme rauhassa omassa maassamme ja olimme onnellisia. Taloustilanne ei ollut valtavan hyvä, mutta me kasvoimme ja kehityimme. Nyt se kaikki vietiin meiltä pois. 

Viktorialla on kaksi toivetta.

– Ensimmäisenä tietysti se, että sota loppuu. Toisena, että saan jäädä tänne ja jatkaa työntekoa.

Nastolaan lumen keskelle Helsingin kautta

Sota tuli Nikolskyn perheelle täytenä shokkina. Lähtö Melitopolin teollisuuskaupungista tuli yllättäen, kun venäläisjoukot valloittivat alueen. 

Äiti Hanna, 37, suuntasi kolmen lapsensa kanssa helmikuussa kohti Suomea.  

Perhe sijoittui aluksi Helsinkiin. Asuminen pääkaupunkiseudulla oli stressaava, sillä katutyöt ja kaupungin meteli muistuttivat sodan äänistä. Pian perhe hyppäsi Punaisen Ristin järjestämään linja-autoon, joka kuljetti heidät pysyvämpään kotiin Nastolaan.  

– Eksoottinen talvi toi meille paljon lohtua, ja sai ajatukset hetkittäin pois sodasta. Ukrainassa ei talvisin ehdi tehdä edes lumiukkoa, kun lunta sataa niin harvoin. Talvi oli sen kaiken keskelle terapeuttista, Hanna kuvailee. 

Perheen isä Ivan, 40, saapui Nastolaan heinäkuussa. Perhe on kokenut Lahden turvalliseksi ja rauhalliseksi. 

– Suomessa on systemaattista ja loogista. Kaikki tuntuu olevan standardoitu direktiivien mukaan. Kaikki tapaamamme ihmiset ovat olleet mukavia ja lämpimiä, vanhemmat sanovat. 

Perhe elää varsin normaalia elämää. Nuorin tytär leikkii ikätovereidensa kanssa pihalla, veli pelailee tietokoneella. Vanhempi tytär käy kaupoilla, äiti pätkätöissä. Isä seuraa jalkapalloa ja toivoo löytävänsä itselleen sopivan joukkueen kortteliliigasta. Yhdessä Nikolskyt pyöräilevät, ulkoilevat ja harrastavat partiota. 

Partio on yksi syy siihen, että perhe oli vaarassa kotonaan Melitopolissa.

– Venäjä pelkää ukrainalaisten kansallisylpeyttä. Partio nähdään siellä kansallissosialismin ilmentymänä, minkä vuoksi meidän oli turvallisempi lähteä.  

Suomessa he ovat tavanneet muita partiolaisia ja edustaneet omaa lippukuntaansa Lahden seudulla. Jokamiehen oikeutta perhe on harjoitellut kesän aikana ahkerasti.  

– Jos menet Ukrainassa jonkun muun maille keräämään marjoja tai sieniä, niin siellä lähetetään koirat perään ja uhataan aseella poistumaan paikalta, isä nauraa.  

– Hyvä on, saatoin hieman liioitella. Mutta kyllä siellä hätistelemään tullaan. Täällä olemme olleet metsässä keräilemässä marjoja ja vaikka mitä.

Perehdytystä kieleen ja kulttuuriin

Perheen lapset osallistuvat perusopetukseen valmistavaan koulutukseen. 11-vuotias Oksana käy lähikoulussa Nastolassa, jossa 1.–5.-luokkalaisia opetetaan sekaluokalla. Vanhemmat lapset, 14-vuotias Yevhen ja 16-vuotias Viktoriya, kulkevat bussilla Kärpäsen koululle. Siellä he opiskelevat muiden 6.–10.-luokkalaisten vieraskielisten kanssa. 

Perusopetukseen valmistavan koulutuksen tarkoitus on perehdyttää oppilaat suomen kieleen ja koulukulttuuriin. Tavoitteena on siirtyä normaalin peruskouluun. 

– Kielioppi tuntuu loogiselta. Sanoja on kuitenkin vaikea muistaa, lapset kuvailevat. 

Perheen vanhin tytär ihastelee sitä, kuinka opettaja ja oppilaat ovat samalla tasolla toistensa kanssa. 

– Ukrainassa koulunkäynti on sitä, että opettaja luennoi ja oppilaat kuuntelevat. Täällä saatamme mennä kesken oppitunnin lattialle istumaan, ja opettaja tulee sinne meidän kanssamme samalle tasolle. Muutenkin tuntuu, että oppilaita arvostetaan täällä. 

Viktoriyasta on hassua, kuinka oppilaat pakotetaan ulos välitunneilla.

– Olen tottunut siihen, että oppilaita ei päästetä ulos päivän aikana. Ukrainassa opettajat pelkäävät, että meille sattuu jotain, minkä vuoksi pysymme tiukasti sisällä. 

Kouluruoka tuli perheen äidille iloisena yllätyksenä. Hanna hämmästyy kuullessaan, että kouluruoka on tarjolla kaikille lapsille. 

– Luulin, että täällä ruokitaan kouluissa vain maahanmuuttajien lapset! Onpa kätevää. Ukrainassa lapsille annetaan mukaan joko eväät tai ruokarahaa. Jos ne unohtuvat kotiin, lapsi on päivän syömättä. Täällä ruoka on paitsi ilmaista, myös monipuolista ja terveellistä. 

Tottuminen kouluruokailuun otti aikansa. Aluksi lapset saattoivat syödä pelkkää perunaa. Lempiruoka on löytynyt. Lahtelainen klassikkoresepti Palermon pasta on niin suomalaisten kuin ukrainalaistenkin suosikki. Mutta lakritsi saa lapset irvistämään. 

Nikolskyt eivät vielä tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Nyt he elävät päivän kerrallaan Nastolassa ja yrittävät sopeutua. 

– Toivomme, että sota loppuu pian. Olemme saaneet valtavasti apua ja tukea koko tämän ajan. En voi painottaa tarpeeksi, kuinka kiitollisia olemme, perheen isä sanoo. 

Urheilemalla voi puolustaa maataan 

Pajulahden urheilukeskuksessa alettiin keväällä miettiä, miten sodan keskellä olevia ukrainalaisia voitaisiin auttaa.  

– Me emme voi sotaa lopettaa, mutta me voimme yrittää auttaa urheilijoita, Pajulahden varatoimitusjohtaja Tero Kuorikoski kertoo. 

Keskustelua käytiin ukrainalaisten urheiluvalmentajien ja managereiden kanssa, ja lopulta urheilukeskus päätti tarjota kesän ajaksi ukrainalaisille urheilijoille turvallisen paikan treenata.   

– Otimme vastaan 20-henkisen joukon huippu-urheilijoita, jotka saivat majoittua täällä ilmaiseksi. Halusimme, että he voivat tehdä työtään turvallisesti. He kaikki ovat arvokisakonkareita tai vähintään kisoihin tavoitteellisesti treenaavia. 

Osa urheilijoista saapui yksin ja osa taustajoukkojensa kanssa. Pajulahdessa he treenasivat, ruokailivat, palautuivat ja matkustivat kilpailuihin. Hintalappu oli Pajulahdelle 70 000 ja 100 000 välistä.  

– Tähän meidän voimavaramme riittivät. Henkilökuntamme koki auttamisen merkitykselliseksi. Myös naapurimme Vierumäki lähti apuun mukaan, kun ukrainalaiset tarvitsivat paralympialaisten aikana majoitusta.

Sodan keskellä treenaaminen vaikeaa

Pajulahteen toukokuussa saapuivat pikajuoksija Viktoriya Ratnikova, 23, ja aitajuoksija Anna Plotitsyna, 35. Naisten mukaan sodan alku vaikutti merkittävästi koko elämään ja urheiluun. Treenaaminen oli vaikeaa, sillä sota eteni arvaamattomasti, ja tilanteesta oli vaikea pysyä perässä. Ukrainassa oli jatkuvasti pommituksia ja sireenit huusivat. 

Suurin osa urheilijoista oli toisilleen entuudestaan tuttuja, vähintään kisoista tai paikallisista urheiluseuroista. Pajulahdesta urheilijoille nousee päällimmäisenä mieleen urheilu ja rauha.  

– Täällä olo on turvallinen ja rauhallinen. Melkein kuin tulisi kotiin, Anna huokaisee.  

Anna ja Viktoriya ihastelevat Suomen urheilumahdollisuuksia. Eri puolella Suomea kilpaillessaan he ovat kiinnittäneet huomiota siihen, kuinka Suomi on täynnä liikuntamahdollisuuksia. 

– Lahdessa on Kisapuisto, Radiomäki, Urheilukeskus, Pajulahti… Täällä on varaa valita. Se kasvattaa ihmisistä terveitä ja urheilijoita. 

Ihastusta herättää Lahden metsien ja järvien lisäksi mahdollisuudet sisäharjoitteluun. Ukrainassa suurin osa treenaa ulkona.  Ainoa haaste Pajulahdessa treenaamisessa on se, että valmentaja ei ole paikan päällä. Kaikki muut puitteet ovat täällä. 

– Olemme treenanneet valmentajan nettiin laittaman ohjelman mukaisesti. Se on itsenäistä ja vaativaa. Mutta kehitystä on tullut siitä huolimatta, ja olemme saaneet kerättyä kesän aikana paljon ranking-pisteitä, Anna ja Viktoriya selostavat.  

Kun sota alkoi, ukrainalaisten oli vaikea ymmärtää, miten olla ja elää.  

– Vähitellen ymmärsimme, että elämää on jatkettava. Päätimme, että kaikki jatkavat sitä, missä kukin on hyvä ja mitä osaa. Jos olet maanpuolustaja, puolustat maata. Jos olet kokki, jatkat kokkina. Jos olet urheilija, jatkat urheilua ja edustat maatasi, Anna kertoo päättäväisenä.

Suorituksissa kaikki irti

Oman urheilijauran edistäminen on ollut heille sydämen asia myös sodan aikana.  

– Media seuraa Ukrainaa ja ukrainalaisia urheilijoita tällä hetkellä todella läheltä. Siksi yritän suorituksissa antaa kaiken minkä pystyn, sillä tiedän että minua katsotaan kotimaassa ja ympäri maailmaa, Viktoriya kertoo. 

– Kun koko maa taistelee vapaudesta ja itsenäisyydestä Ukrainassa, se antaa minullekin voimaa taistella kisoissa, edustaa mahdollisimman paljon ja pärjätä, Anna jatkaa. 

Anna haaveilee, että voisi ottaa Pajulahden urheilukeskuksesta mallia, ja rakentaa samanlaiset puitteet Ukrainaan, kunhan sota on saatu päätökseen. 

– Kirkot ovat Kiovassa raunioina, mutta tärkeämpää meille on ihmiset. Kaiken saa rakennettua uudelleen ja vielä parempana. Haluaisin viedä täältä opitut asiat mukanani Ukrainaan. 

Vaikka Pajulahden puitteet ovat olleet hyvät, Viktoriya ja Anna toivovat pääsevänsä pian kisaamaan takaisin kotimaahan. He odottavat syksyllä Lutskissa järjestettäviä kisoja, mutta ovat huolissaan siitä, millaisessa kunnossa maa on.  

– Toivomme ja uskomme voittoon, ja siihen että se tulee pian. Haluamme päästä esittelemään Ukrainan kauneutta taas vieraille, Viktoriya sanoo. 

Teksti Essi Niemelä
Kuvat Lassi Häkkinen

Juttu Julkaistu Kaupunkilainen-lehdessä 2/22