Kun katsoja istuu teatterin hämärään ja esirippu aukeaa, huomio kiinnittyy lavalle luotuun maailmaan: rakennelmiin, näyttelijöiden pukuihin, valoihin ja musiikkiin. Skenografin työ on alkanut useita kuukausia aikaisemmin uuden tuotannon käsikirjoitukseen tutustumisella, tekstin tulkitsemisella ja analysoimisella. Lavastajat rakentavat tilan, tunnelman ja visuaalisen todellisuuden, jonka sisällä esitys elää ja lumoaa katsojan.
– Skenografin työ ei ole pelkästään kulissien rakentamista, vaan paljon laajempi kokonaisuus, johon voi kuulua myös pukusuunnittelua, valojen miettimistä, projisointeja ja erilaisia visuaalisia ratkaisuja, Minna Välimäki kertoo. Näytelmän maailma hahmotetaan tekstin kautta yhdessä ohjaajan ja muun työryhmän kanssa.
Lavastajan työ on yhtä aikaa taiteellista, käytännöllistä, itsenäistä ja hyvin yhteisöllistä. Minna ja Tiina luovat suunnitelmansa eri tavoilla. Toinen hyödyntää pienoismalleja, toinen kokoaa tunnelmakuvia, värejä ja materiaaleja. Apuna käytetään myös kuvankäsittelyohjelmia ja tekoälyäkin sopivissa työvaiheissa. Tavoitteena on löytää keinot toteuttaa lavastus niin, että kaikki toimii myös käytännössä.
Iso osa lavastajan työstä kuluu visioon sopivien materiaalien löytämiseen. Työ on hyvin pitkälti etsimistä, sovittamista, mittaamista, kierrättämistä ja ongelmanratkaisua. Tarvitaan sitkeyttä, mielikuvitusta ja laajoja verkostoja, jotta löytää sen mitä haluaa.
– Kun näyttämölle tarvitaan tietyn aikakauden huonekalu, vanha linja-auton penkki tai juuri oikeanlainen kangas, sitä ei välttämättä löydä helposti tai valmiina. Yksi tuotanto voi vaatia lukemattomia kierroksia kirpputoreilla, varastoissa ja kierrätyskeskuksissa, Tiina Hauta-aho kuvailee.
Kierrätys toistuu Minnan ja Tiinan puheessa. Esineiden ja materiaalien uudelleen käyttäminen on teatterissa pitkään jatkunut toimintatapa. Vanhoja rakenteita puretaan ja muokataan, materiaaleja säästetään, pintoja maalataan uusiksi ja esineille etsitään uusia rooleja. Tämä on osin arvovalinta, osin välttämättömyys, sillä teatterin materiaalibudjetit ovat tiukkoja. Hankintamäärärahat ovat pysyneet samana jo ainakin kahdenkymmenen vuoden ajan, samalla kun kaikki tarvikkeet ovat kallistuneet.
– Me lavastajat teemme taidetta, jossa roinasta, jämäpaloista ja käytetyistä tavaroista luodaan kokonaan uusi todellisuus, Minna toteaa.
Näyttämöllä kaikki voi näyttää taianomaiselta, mutta taustalla on tarkasti suunniteltu ja harjoiteltu kokonaisuus, joka rakentuu yhteistyössä. Verstas, puvusto, tarpeisto, valo, ääni, näyttämötekniikka, ohjaaja ja näyttelijät ovat kaikki osa kokonaisuutta. Kaikkien työpanos on toimivan lopputuloksen kannalta korvaamatonta.
Erityisesti turvallisuuteen liittyviä ratkaisuja lavastaja pohtii yhdessä muiden ammattilaisten kanssa. Katsomosta ei näe, kuinka paljon näyttämön takana liikkuu ihmisiä esityksen aikana. Suurten lavasteiden siirtäminen, ripustukset, vaihdot ja kulissien takainen liike vaativat turvallisuusosaamista ja tarkkaa suunnittelua. Jokainen reitti, käännös ja vaihto täytyy miettiä ennakkoon, jotta onnettomuuksia ei pääse syntymään.
Työ teatterissa on vaativaa mutta innostavaa. Tuotannot ovat erilaisia, työryhmät uusia ja perehtymistä vaativat aiheet toisistaan poikkeavia, se pitää työn kiinnostavana vuodesta toiseen.
– Tykkään siitä, että saan pohtia lavastusratkaisuja rauhassa yksin. Kun harjoituskausi alkaa, työ muuttuu sosiaaliseksi ja vauhdikkaaksi. Meillä ei ole varsinaista työaikaa, kyse on oikeastaan elämäntavasta. Produktioihin liittyvät hankinnat ja ideat kulkevat ajatuksissa mukana arkena ja pyhänä, Tiina toteaa.
Luovan työn tekijät ovat tottuneet siihen, että teatterin arki voi välillä yllättää. Minna kertoo tarinan, kuinka hän päätyi itse soutamaan muumipuvussa mainoskuvaa varten, koska näyttelijä ei uskaltautunut vetten päälle. Mieleen on jäänyt myös tilanne, kun lapsikatsojat tunnistivat lavasteesta suklaarasioiden muovimuotit ja ihmettelivät havaintojaan suureen ääneen.
Teatteri on lavastajalle työpaikka, jossa kädentaidot, mielikuvitus ja käytännön ongelmanratkaisu yhdistyvät innostavalla tavalla. Sekä Minna että Tiina puhuvat työstään unelma-ammattina. Molemmat ovat suorittaneet alan maisterintutkinnon ja hakeutuneet alalle määrätietoisesti. He iloitsevat siitä, että saavat tehdä työtä, jossa oma kädenjälki näkyy.
Joku on joskus puhunut teatterikummituksista. Niistä kysyttäessä Tiina kertoo, että välillä talossa kolisee, hissi ajelee itsekseen tai pukuvarastossa jokin tuntuu liikkuvan omin päin. Mutta Lahden kaupunginteatteri on liian nuori rakennus kummituksille, he tuumaavat päättäväisesti.
Teksti: Johanna Kalliomaa
Kuvat: Antti Sepponen
Juttu on julkaistu aiemmin Kaupunkilainen-lehdessä: Kaupunkilainen syksy 2026